Archive of Our Own ^beta

Chapter Text

”Herra luutnantti. Alikersantti Lehto.”

Lammio kohottaa katseensa radiosta, jonka taajuutta on koettanut säätää mahdollisimman vähän särkeväksi. Hän katsoo asennossa seisovan sotamiehen ohi teltan oviaukolle ja tunnistaa itsekin siellä odottavan hahmon.

”Alikersantti osannee ilmoittautua itsekin. Poistukaa.”

Lammio nyökkää sotamiehelle, joka perääntyy ulos.

Lehto ei näytä erilaiselta. Halveksiva ilme ei ole toipuessa muuttunut miksikään.

”Herra luutnantti”, halveksiva äänikään ei ole muuttunut, ”alikersantti Lehto ilmoittautuu uudestaan palvelukseen.”

”Saatte mennä kolmannen joukkueen toiseen puolijoukkueeseen”, Lammio sanoo. ”Otatte kolmannen konekivääriryhmän komentoonne. Alikersantti Rokka on johtanut entistä ryhmäänne haavoittumisenne jälkeen.”

Joukkue, jota Lehdon ryhmä sinä yönä seurasi, oli arvioinut tilanteen mahdottomaksi ja lähtenyt. Konekivääriryhmälle lähetettiin asiasta tieto, mutta lähetin saapuessa Lehto oli edennyt ilman ryhmäänsä ja törmännyt vihollisen miehitykseen. Ryhmän patruunankantaja, sotamies Riitaoja, vauhkoontui äkillisestä ammunnasta niin, että kaatui juostessaan suoraan tuleen yrittäessään paeta. Lehto onnistui suojautumaan kuolleeseen kulmaan, mutta hänkin ehti haavoittua kylkeensä.

”Vältätte jatkossa vastaavia holtittomuuksia. Onko selvä.”

”Voinko poistua.”

Lehdon äänensävy saa Lammion nenänpielet kohoamaan. Hän ei tartu. Sitähän hän hakee.

”Onko selvä?”

”Kyllä on. Herra luutnantti.”

”Poistukaa.”

Chapter Text

On kuin naurettavaa pilaa, että sekä Lehto että yksi hänen rikoskumppaneistaan palkitaan taisteluansioista myönnetyillä vapaudenmitaleilla niin pian sen rangaistuksen jälkeen.

Kurjaa sattumaa, että vihollisen ilmahyökkäys tapahtui juuri sen kaksituntisen aikana.

Lehdon, Määtän ja Rahikaisen mielenosoitus ei tietenkään ole hyödyttänyt joukkuetta, ei komppaniaa, ei pataljoonaa, ei ketään. Ei edes heitä itseään, vaikka tietysti he luulevat olevansa kuuluisia sen tähden. Tietysti he luulevat tehneensä jotakin. Näyttäneensä jotakin.

Lehto vielä oikein esimerkkinä.

Lammio halveksii heitä.

Naurettavaa.

Velvollisuuden vuoksi hän kiertää joukkueet läpi illan aikana, välittää onnittelunsa joukkueiden johtajille.

Lehto mulkoilee häntä majoitusalueen reunalla. Hän on yksin, matkan päässä kaikista korttiporukoista ja muista luuhaajista.

Lammio kohtaa hänen synkän ja ylimielisen katseensa.

Lehto sylkäisee maahan.

Sen on tarkoitus olla puhuttelu. Millaisten ansioiden vuoksi tämänpäiväisen kaltaiset kunniamerkit myönnetään.

Se ei jää puhutteluksi.

Lehto on siitä rangaistuksesta asti pitänyt Lammiota kohtaan jotakin henkilökohtaista kaunaa, ikään kuin Lammio olisi rangaistuksineen ollut väärässä.

Lehdon henkilökohtaiset vihat ovat Lammiolle yhdentekeviä. Ne eivät ole ensimmäisiä eivätkä viimeisiä. Lammiota ei kiinnosta.

Mutta.

Jotakin. Jotakin tapahtuu Lammion antaessa Lehdolle siinä metsässä puhutteluaan.

Siitä tulee jotakin muuta.

Lehdosta se alkaa, tietenkin.

Lammio ei ole luonnostaan vihainen. Ihanteellinen upseeri ei ole vihainen.

Mutta hän on –

Ja Lehto on.

Ja he ovat –

Ja Lammio on fyysisesti pätevä vastus Lehdolle.

Ennen kaikkea hän osaa käyttää voimaansa harkitusti. Lehdon ailahtelevuus, riuhtominen, pelaa häntä vastaan.

Kummankaan ylpeys ei taivu.

Lammiolla on myöhemmin musta silmä, jonka hän on virallisesti saanut oksan sivallettua häntä.  

Eikä se ole mitään.

Chapter Text

On tullut raportteja. Huomautuksia, ilmoitusluontoisia ja vähemmän. Ohimeneviä. Sivulauseita. Joku halveksii, toinen puhuu kovuudesta.

Itsevarma. Tai ylimielinen.

Ja – eikä Lammio muuten välittäisi – eikä hän muuten kiinnittäisi huomiotakaan, mutta Petroskoihin tullessa samasta asiasta on – monessa muodossa, pitkältä ajalta, monelta ihmiseltä.

Tilanteessa. Koholla, missä voi osua. Kuin tarjolla.

Petroskoissa Lammio –

No. Lammio. Hänen on – komppanianpäällikkönä, ja vielä kun heidän pataljoonansa ohjataan miehittämään kaupunkia – ja Lehtokin on yhä ryhmänjohtaja, vaikka uudessa ryhmässään hän ei ainakaan toistaiseksi ole ryhtynyt samanlaiseen konnantyöhön kuin ennen haavoittumistaan.

Ja se haavoittuminenkin.

Päällikkönä Lammiolla on velvollisuus puuttua.

Ja ryhmänjohtajalta vielä. Miten vastuutonta peliä Lehto –

Niin kuin etsisi.

Kuin odottaisi.

Kaksi senttiä keuhkosta. Sattuman kaupalla. Ja senkin jälkeen.

Lammio ei pidä siitä, mitä kuulee. Miten paljon sitä kuulee.

Hän –

Kun hän on saanut Lehdon toimistoonsa, kiristää vahingonilo hänen ilmettään.

Niin kuin hän arvaisi.

Niin kuin hän olisi voittanut.

Chapter Text

”Sinä yönä”, Lammio aloittaa, vaikka se on huonoin paikka aloittaa. Hän sytyttää tupakan pelatakseen aikaa ja katsoo Lehtoa kulmiensa alta, kun tämä seisoo hänen pöytänsä edessä asennossa piirteet vihaisen umpimielisinä, katse tiukasti yläviistossa.

Lammio ei aloitettuaan enää pystykään olemaan kysymättä mitään olennaisempaa, mitään parempaa. Ja kyllähän sekin liittyy. Kaikki tässä liittyy.

Hän ei pidä tästä.

”Minkä ihmeen takia te etenitte huomattuanne, että Sarkolan joukkue oli lähtenyt?”

”Tavoite oli tutkittava”, Lehto vastaa. Itsestäänselvyyden. Niin kuin kopioisi.

Lammio ymmärtää. Häntähän Lehto kopioi.

”Jokainen ryhmänne miehistä vahvisti, ettei joukkueesta ollut merkkejä”, hän huomauttaa silti.

Niin he sanoivat. Kaikki, jotka selvisivät takaisin.

Lammio on varma, että ylimääräiseltä ruumiiltakin olisi voitu välttyä, jos ryhmä olisi pysähtynyt arvioimaan tilannetta hetkeksi. Varoittamaan käsketty lähetti saavutti miehet juuri vihollisen avatessa tulen.

Hän ei pidä tästä.

”Sellaisessa tilanteessa ei olisi ollut tarpeellista jatkaa pidemmälle.”

Lehdon jähmeä ilme muuttuu. Ilkeyttä, kylmää.

Pilaa. Lammion kustannuksella.

Lammio vihaa häntä.

”Voiko herra luutnantti väittää, että jos oltaisiin palattu tutkimatta kohdetta kunnolla, ei ryhmänjohtajaa olisi ripitetty puutteellisesta toiminnasta?”

Hän provosoi tahallaan.

Lammio ei suo hänelle tyydytystä. Hän laskee savukeholkkinsa tuhkakupin päälle ja ottaa asennon.

”Rankaisen alikersantti Lehtoa sopimattomasta käytök – ”

Lehto hyökkää.

Niin kuin se olisi hänen ainoa puolustuksensa.

Niin kuin Lammiolla on omansa.

Tarttuminen tuntuu raivostuttavan tutulta.

Nyrkki myös, kynnet samaten.

Painaminen. Hampaat.

Kaikki.

Lehto saa rangaistuksensa.

Lammio jää toimistoonsa kiehumaan punertava jälki poskellaan. Puseronnappi on kierinyt pöydän alle.

Lammio vihaa sitä, että Lehto tälläkin kerralla voittaa.

Chapter Text

Lammio ei ymmärrä, miksi myöntäminen, katsominen, arviointi tuntuu niin inhottavalta.

Miksi se on vielä inhottavampaa, kun Lehto –

Lehto tietää.

Lehto tietää, ja hän tietää, että Lammio tietää, että hän tietää.

Ja sillä hän voittaa.

Sillä hän ajattelee voittavansa.

Yhtä pahahan se lopulta on.

Lammio ei pidä tästä.

Chapter Text

Lammio tuntee, kuinka Lehdon kurkku liikkuu hänen kätensä puristusta vastaan. Lehto mulkoilee häntä kivikovin ja vihasta kuumeisin silmin, hampaat paljastettuina. Haastaen. Tietäen.

Lehto sylkäisee Lammion kasvoille. Lammio läimäyttää häntä.

Lehto nauraa ilkeää naurua, käheää, henki vielä rohisee uomiinsa takaisin. Ohut verinoro valuu hänen sieraimestaan. Lammio vihaa sitä, että hän tietää voittaneensa.

Mikään tässä ei tee sitä, mitä sen pitäisi.

Minkään tässä ei pitäisi olla syy antaa tämän tapahtua koskaan ylipäätään, puhumattakaan siitä että tämän saisi antaa tapahtua toiste.

Lehto voi huitoa, ja riuhtoa, ja takertua, eikä Lammio anna hänen.

Hänet saa paikalleen. Hänet saa talttumaan. Hän on melkein kuin ilman omistajaa kasvanut koira.

Jotakin hän kuuntelee. Tekoja. Otteita.

Mutta –

Lehdon vihainen, ylimielinen, vahingoniloinen ilme Lammion puristaessa hänen kurkkuaan tiukemmin on – se on.

Mistään tässä ei pitäisi pitää, ja tässä he ovat. Huohottavat, Lammio Lehdon päällä, Lehto täristen, silmät ummessa, hampaat irvessä.

Taas.

Chapter Text

Huhutaan, että Lehdolle olisi harkinnassa kersantinarvo.

Lehto kuitenkin myös rikkoo sääntöjä räikeämmin kuin sellainen kunnianosoitus sallii.

Kun huhu saavuttaa Lammion sellaisesta lähteestä ja sellaisilla kantimilla, että sitä voi pitää luotettavana, käskee hän Lehdon puhutteluun. Hän huomauttaa Lehdon jatkuvasta luistamisesta, jatkuvasta kurin jättämisestä. Jatkuvasta epäsopivasta käytöksestä alempia ja ylempiä kohtaan.

Puhuttelu ei pysy puhutteluna, mikä nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tällä kertaa käsikähmä päätyy ensimmäistä kertaa oikeaan sänkyyn, Lammion sänkyyn. Ensi kertaa niin, että vaatteita riisutaan enemmän kuin sen verran kuin on aivan välttämätöntä.

Kun Lammio painaa Lehdon kasvoilleen patjaan, näkee hän vanhoja arpia hänen selällään.

Enemmän hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyy tuoreempana erottuvaan, hiljattain parantuneeseen arpeen hänen kyljellään. Tikkien jälkiin. Kireäksi vetäytyneeseen kudokseen.

Lehdolta pääsee tahaton kivunärähdys, kun Lammio painaa häntä siitä.

Tietysti mieli hyppää arvesta yöhön, jonka seuraus se on.

”Jos tieto olisi kulkenut. Jos lähetti olisi saatu teidän suuntaanne aiemmin”, hän mutisee jälkeenpäin.

Lammio on humalassa. Nukkunut huonosti. Sitä se on.

”Tältä olisi voitu välttyä”, hän sanoo.

Hän ei pidä tästä.

Lehto ei sano mitään.

Hän ei ole varma, mitä Lammio ajaa.

Hän tuntee levottomuutta.

Hän vihaa tuntea levottomuutta.

Chapter Text

”Luutnantti on varmaan samalla tavalla Vanhalan ja Rahikaisen kimpussa.”

Lehto ei usein sinuttele kohtausten jälkeen. Ei edes ilman vaatteitaan, mustelmia solisluillaan, siemennestettä vatsallaan.

Lammio tuohtuisi, mutta silloin Lehto voittaisi.

”Vanhala ja Rahikainen eivät olleet yhtä akuutissa – ”

”Yhtä lailla ne siellä olivat kuin minäkin.”

”Vanhala ja Rahikainen suojautuivat heti huomatessaan – ”

”Siitä vasta oliskin seurannut sanomista ellen minä olis vähintään käynyt – ”

” – ja mikä ihme siinäkin on, että sinä edelleen heilut niin kuin et itsekään välittäisi, mitä sinulle käy!”

Lammio vihaa, että sinuttelee ensin.

Hän vihaa, että Lehto voittaa taas.

Lehto vetäytyy. Mulkoilee, ylähuuli koholla, hampaat esillä.

”Ai sekö tässä onkin. Sua pelottaa että minä menen ja sinä et saa enää persettä.”

Lammio vihaa tätä.

Chapter Text

”Sinä olisit kuollut”, Lammio ärjäisee. Häviää. Hän vihaa tätä.

”Sinä olisit kuollut”, hän toistaa hallitummin. Vihaisemmin. Kylmemmin. ”Niin turhaan – niin – typerästi, enkä. Minä en anna sen tapahtua.”

Hän takeltaa. Hän sekoaa sanoissaan. Ja hän häviää.

Häviää, vaikka Lehdon ilme on Lammion voitto.

”Mitä helvettiä sä sanoit.”

Kuulostaa hengästyneeltä. Kuulostaa vaaralliselta.

Tuijottaa. Eläin nurkassa.

Lammio näkee hänen ajatustensa liikkuvan. Sitä hän ei näe, mistä ne liikkuvat ja mihin. Eikä hän haluakaan.

Lehto tajuaa kyllä, mitä Lammio sanoo.

Liiankin hyvin.

Hän nousee. Hän pukeutuu välittämättä siemennesteestä ihollaan.

Hänen kasvonsa ovat sama vihainen maski kuin aina, mutta jos Lammio osaisi katsoa ja tietäisi mitä hakisi, näkisi hän pienen hetken, jonka aikana Lehto pelkää.

Hän ei tiedä.

Chapter Text

Lehto välttelee Lammiota tahallaan ja kauan.

Hän käyttäytyy juuri niin kuin –

Hän käyttäytyy niin kuin on ennenkin käyttäytynyt. Lammio vain huomaa tällä kertaa.

Hän käyttäytyy partiovuoroillaan holtittomasti. Potentiaalisen hengenvaarallisestikin.

Ryhmäläisiään hän simputtaa ja höykyttää niin, että Koskela pitää hänelle puhuttelun.

Se ei riitä, koska Lehto on Lehto. Ja koska Koskela on Koskela, liian lepsu miehilleen, ei halua pitää ikäviä asioita puheena.

Lehto saattaa pitää Koskelaa jonkinlaisessa arvossa, mutta tällä kertaa se ei riitä.

Lammio tietää sen tällä kertaa.

Kun Lehdon käytös ei muutu, joutuu Lammio käskemään hänet toimistolleen. Hän keskittyy halveksimaan Koskelaa. Ettei Koskela saa Lehdosta kiinni.

Lehdosta hän ei ajattele mitään.

”Tämän täytyy loppua”, hän tokaisee Lehdolle, kun toimiston ovi on kiinni ja Lehto seisoo jääkylmässä ja jäykässä asennossa, niin kaukana kuin osaa.

”Vaikka tässä on tapahtunut sopimattomuuksia puolin ja toisin, täytyy alikersantin tietää, ettei sellainen anna teille minkäänlaisia erivapauksia kurin ja käyttäytymisen suhteen.”

Lehto tuhahtaa, hymyilee halveksivasti.

Jännite on siinä. Tottumuskin jo vetää toisen puoleen, vetää ottamaan kiinni ja jatkamaan kohtausta niin kuin se on aiemmin jatkunut.

Lammio kuitenkin kohentaa ryhtiään ja nenänpieliään, tekee kovimman asentonsa koska hänen on kysyttävä vaikea kysymys, ja se on vaikeaa kysyä, mutta hänen on saatava tietää.

”Mitä tapahtui?”

Lehdon ilme ja asento jähmettyvät entisestään.

”Voinko mennä?”

Lammio ei vastaa.

Lehto menee. 

Chapter Text

Lammio puhuu seuraavan kerran seksin jälkeen.

Hän on kuullut Lehdon pitävän omaa paikkaa hylätyssä asunnossa kerrostalossa, jonka sotamies Rahikaisen hänen entisestä ryhmästään tiedetään vallanneen ilotaloksi. Virallisesti Lammio on täällä kiskomassa häntä aliupseeritupaan, koska Sinkkosesta siihen ei ole. Sinkkosesta ei ole käsittelemään aliupseereista ketään.

Lammio on vihainen. Hän on ärtynyt. Silti hän antaa seksin tapahtua.

Sen jälkeen hän ei ole aivan niin vihainen ja ärtynyt.

”Sellaista ei saa tapahtua toiste”, hän sanoo. Hän pitää Lehtoa aloillaan, jotta hän kuuntelee. Lehto katsoo tiukasti ohi. Hän ei pidä tästä.

Sotamies Riitaoja kaatui tulen alkaessa. Tuli ei olisi alkanut sillä hetkellä, jos Lehto ei olisi väkisin edennyt. Lähetti ei ollut kaukana. Vammoilta ja kuolemalta olisi voitu välttyä.

”Mennyt se olisi kohta kumminkin”, Lehto murahtaa.

Lammio ei ole eri mieltä. Se ei kuitenkaan kuulu tähän.

Lehto tiesi, ettei Sarkolan joukkue ollut siellä. Riskin takia olisi ollut hyväksyttävää jättää kohde tarkistamatta täydellisesti.

Lehto tuhahtaa.

”Sinäkö olisit niellyt sen purematta”, hän kysyy.

”Mistä lähtien sinua on minun ripitykseni kiinnostanut”, Lammio kysyy kuivasti. ”Rokkakin yöpyy lähempänä aliupseeritupaa kuin sinä.”

Lehdon lihakset ovat jännittyneet Lammion otteessa. Hänen ruumiinsa on kuin viritetty jousi. Hän yrittäisi karata, jos Lammio antaisi hänen, joten Lammio ei anna.

Chapter Text

”Sinulla on kuolemantoive”, Lammio toteaa. Ei kysy, ei arvaa.

Hän näkee.

Siinä rangaistuksessa sillä rinteellä se yhdistyi siihen, että Lehto halusi saada Lammion näkymään huonossa valossa, mutta se ei ole kaikki.

Kaikki ne huhut, sivulauseet, raportit kärkkymisestä. Tilanteessa. Luotien vilahdellessa ympärillä. Liian koholla.

Lammio on nähnyt sen itsekin.

”Me molemmat tiedämme mitä sota on”, Lammio sanoo. ”Ja käytöksesi täällä. Sinä tiedät, mihin sekin voi sotalain nojalla johtaa.”

Hän ei sääli. Hän ei pyydä. Hän näkee, ja hän kertoo totuuden. Hän tukistaa Lehdon paikalleen, pakottaa Lehdon kohtaamaan hänen tiukan katseensa.

”Näin ei voi jatkua. Sinä et voi jatkaa näin.”

Lehto ei pidä tästä. Hänen ilmeessään on vihaa. Inhoa. Hampaat paljastuvat. Eläin nurkassa.

Hän yrittää riuhtoa. Lammio ei anna hänen.

”Ymmärrätkö sinä.”

Lehto ymmärtää. Siksi hän ei pidäkään tästä.

Hän yrittää. Lammio ei päästä.

”Miksi”, hän viimein sylkäisee.

Niin kuin Lammio olisi loukannut häntä verisimmällä kuviteltavissa olevalla tavalla.

Hän ei tiedä, onko parempi vai pahempi, ettei Lammio osaa tai halua vastata.

Chapter Text

Tietenkään puhuttelu ei pysy puhutteluna. Ei se koskaan enää pysy.

Kierros on illan toinen. Lammio on Lehdon päällä, ottaa hänet sisälleen.

Se ei ole ensimmäinen kerta.

Lehto ei pääse pois. Hän ei halua katsoa näin suoraan, näin läheltä, mutta Lammio ei anna hänen kääntyä. Ei anna sulkea silmiään. Läimäyttää.

”Katso”, hän käskee.

Se tulee väärin. Ääneen tulee liikaa. Kaikkea liikaa. Se on asento, se on se miten hän on tässä, mutta ei kokonaan, ja Lammio vihaa sitä.

Lammio suutelee Lehtoa. Se on ensimmäinen kerta. Hampailla, vihaisesti, sellaista kieltä jonka Lehto melkein saattaa käsittää. Syvään ja vaativasti ja mahdottomasti huojahtaen, kun Lehto viimein vastaa suudelmaan, ja puristaa, ja painaa, ja puree.

Lauetessaan Lehto heittää päänsä taakse.

Paljastaa kurkkunsa.

Lammiota särkee kauttaaltaan, kun hän palaa upseerituvalle. Purtuja huulia, ponnistuksesta tärähteleviä lihaksia. Päätä. Käsiä. Sieltä, missä hän ja Lehto olivat yhtä.

Häntä särkee.

Lehto jää varastettuun huoneeseensa.

Aamulla hän on ilmoittautumassa siinä kuin toisetkin.

Hän katsoo välinpitämättömästi ohi Lammiosta.